Sunnuntaifiilarit

Viikonloppu meni taas aivan liian nopeasti. Ei ehtinyt oikeastaan edes tehdä mitään kummempaa, baarittelutkin jäivät väliin. Lähipiirissä on tapahtunut sen verran dramaattisia käänteitä, että omat huolet tuntuvat aika vähäpätöisiltä tällä hetkellä.

Mutta S-vapaa elämä on käynnistynyt. Millaisella menestyksellä prosessi etenee, sen näkee sitten. Sinä hyvä ystäväni (olet Ihana ihminen, tiedät kyllä, kuka olet!), joka soitit eilen ja uskalsit epäillä projektiani, koska olet kuullut samat veisut suustani niin monta kertaa - vielä minä yllätän sinut. ;) Mutta jos on vuoden yrittänyt kaikkea mahdollista, lähes pyörinyt huonetta ympäri ja samalla laulanut Ave Mariaa ja silti on satanut vain paskaa niskaan, niin jossain vaiheessa tulee raja vastaan. Olkoonkin, että seurustelu kys. henkilön kanssa on virallisesti päättynyt viime vuoden puolella, mutta käytännössä asiat ovat muuttuneet liian vähän. Kuvittelin, että koitamme säilyttää kuitenkin ystävyytemme, mutta tosiasiassa annoin toisen kohdella itseäni kuin kaltoin kohdeltua koiraa; kaikki tapahtui hänen pillinsä mukaan. Inhosin ja halveksuin välillä itseäni, kun hyväksyin mukisematta kaiken. Mutta yhden asian opin hänen kauttaan erittäin vahvasti: parisuhteen ja yleensäkin ihmissuhteiden A ja O on toisen ihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen.

Minä annoin aivan liikaa hänelle, hän ei antanut itsestään mitään. Hän ei olisi oikeasti ansainnut puoliakaan siitä, mitä hän sai.